Valvottujen ja tuettujen tapaamisten määräämisen perusteet lapsen oikeuksien näkökulmasta

Väitöskirjassa tarkastellaan valvottujen ja tuettujen tapaamisten määräämistä tuomioistuimen päätöksenteossa sekä lapsen oikeuksien toteutumista oikeudenkäynneissä. Tutkimuksen keskiössä on huoltolain turvaama lapsen oikeus tavata vanhempaansa, jonka luona hän ei asu. Tapaamis­oikeutta koskevat ratkaisut vaikuttavat vuosittain lukuisiin alaikäisiin ja heidän perheisiinsä. Vuonna 2019 lakiin lisättiin mahdollisuus määrätä tapaamiset tietyin ehdoin valvottuina tai tuettuina, vaikka tällaisia ratkaisuja oli jo ennen lainmuutosta tehty tuomioistuimissa vakiintuneesti.

Tutkimus on yhdistelmä lainoppia ja empiiristä oikeustutkimusta. Empiirinen osa on toteutettu laadullisena tutkimuksena käyttäen temaattista analyysiä. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin, miten huoltolain 9 b §:ää, joka säätelee valvottuja ja tuettuja tapaamisia, tulisi tulkita. Tähän liittyy arviointi siitä, onko käsillä sellainen lapsen edun kannalta perusteltu syy, josta seuraa tarve määrätä tapaaminen valvottuna tai tuettuna. Lisäksi tutkimus selvittää empiirisen aineiston pohjalta, miten hovioikeudet ovat perustelleet näitä tapaamisia. Lopuksi tutkimus yhdistää lainopillisen ja empiirisen tiedon ja arvioi, miten lapsen etu ja oikeudet voisivat tulevaisuudessa toteutua paremmin tuomioistuinratkaisuissa.

Tutkimuksen näkökulma on lapsioikeudellinen ja siinä korostuu ennen muuta YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja sen tulkinnat. Koska tutkimus kohdistuu tuomioistuinprosessiin, oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset ovat myös keskeisessä roolissa.

Valvottujen ja tuettujen tapaamisten määrääminen on poikkeuksellinen ratkaisu, joka puuttuu merkittävällä tavalla tapaamisoikeuden keskeiseen sisältöön ja siten lapsen oikeuteen tavata vanhempaansa. Tutkimuksessa korostuu oikeusperiaatteiden, kuten perheyhteyden ja suojeluperiaatteen, välinen punninta. Perheyhteyden periaatteen rajoittaminen edellyttää, että lapsen suojeluperiaate on merkittävästi painavampi. Tämä punninta on haastavaa, sillä kyse on aineettomista arvoista, joiden merkitys vaihtelee tapauskohtaisesti. Tapaamisoikeus on myös sellainen oikeus, jota ei voida yksinkertaisesti määrätä tai pakottaa, joten lapsen yksilöllisyys ja ihmissuhteen luonteen ei-oikeudelliset tekijät vaikuttavat ratkaisevasti päätöksentekoon. Ihmissuhteen laatua ei kuitenkaan voida täysin hallita tuomioistuimen päätöksillä.

Empiirisestä aineistosta havaittiin, että lapsen edun määrittäminen oli puutteellista. Tuomioistuimet eivät olleet perustelleet edun määrittelyä riittävästi, ja usein lapsen edusta korostettiin vain yhtä oikeutta, kuten oikeut­ta tavata vanhempaansa. Vaikka oikeuskäytännössä on ollut puutteita, tutkimuksessa ei nähdä sääntelyn tarkkuuden lisäämistä ratkaisevana vastauksena haasteisiin. Sen sijaan lapsen edun määrittämistä tulisi kehittää oikeustieteen piirissä, käymällä syvempää keskustelua siitä, miten käsite määritellään. Tutkimuksessa lapsen etu nähdään semanttisesti avoimena, osittain ei-oikeudellisena käsitteenä, joka voidaan kuitenkin ankkuroida oikeudellisesti. Lapsen etu on moniulotteinen ja monitieteinen käsite, jonka arviointi perustuu eri oikeuksien ja oikeusperiaatteiden punnintaan hyödyntäen myös ei-oikeudellista tietoa. Tapaamisoikeutta koskevassa päätöksenteossa lapsen etu on lopulta eri vaihtoehtojen seuraamusharkintaa, jossa vaihtoehdoista valitaan se, jossa eri oikeuksien ja oikeusperiaatteiden toteutumisessa vallitsee tilanteeseen nähden paras tasapaino.

Lapsen osallisuusoikeuksien toteutumisessa havaittiin myös merkittäviä puutteita. Empiirisen aineiston perusteella suurin ongelma oli se, ettei lapsen mielipidettä ollut useimmissa ratkaisuissa huomioitu, vaikka lapsen oikeuksien komitea korostaa, että lapsen mielipide on aina osa lapsen edun määrittämistä. Joissakin tapauksissa lapsen mielipiteelle annettiin kuitenkin jopa veto-oikeuden kaltainen painoarvo. Ongelmana onkin ollut polarisoitu suhtautuminen lapsen mielipiteeseen.

Oikeusturvan toteutuminen huoltoriidoissa kiinnittyy olennaisesti perustelujen merkitykseen. Lapsia ja heidän tulevaisuuttansa pitkälti määrittävissä riita-asioissa perusteluvelvollisuuden voidaan katsoa korostuneen. Perustelujen puutteellisuus korostui edellä mainitun lapsen edun määrittelyn ohella erityisesti tapauksissa, joissa jokin seikka, kuten tapaajavanhemman mielenterveysongelma, vaikutti lapsen kasvuun ja kehitykseen. Puutteita oli myös siinä, etteivät tuomioistuimet ottaneet kantaa asianosaisten keskeisiin väitteisiin ratkaisuissa. Myös oikeudenkäyntien pitkittyminen haastaa huoltoriidoissa lapsen oikeuksien toteutumista.