Ulosmitattavan elinkeinotulon määritelmästä ja laskemisesta

Useilla oikeudenaloilla tunnetaan jaottelu työsuhteessa tehtävästä työstä saatavaan palkkatuloon ja yritystoiminnasta saatavaan elinkeinotuloon. Usein näiden kahden välinen rajanveto muodostuu hankalaksi ja ratkaisu jää riippumaan tapauksen olosuhteista. Tässä kirjoituksessa selkeytetään lainopin keinoin ulosottokaaren (705/2007) elinkeinotulon käsitettä. Kuitenkin ulosottokaaren määritelmä on tiiviisti sidonnainen muualla lainsäädännössä esitettyihin määritelmiin palkkatulosta ja elinkeinotulosta. Kirjoittajat tarkastelevat analogisesti elinkeinotoimintalain (565/2023), työsopimuslain (55/2001), elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (360/1968) sekä yritys ja yhteisötietolain (244/2001) säännöksiä ja esittävät niiden pohjalta näkemyksensä siitä, miten ulosottokaaren mukainen elinkeinotulo tulisi määritellä.

Kirjoittajien seuraavana tavoitteena on löytää tarkka tulkinta sille, miten ulosmitattavan elinkeinotulon määrä tulisi laskea. Ulosottokaaressa ja sen esitöissä esitetään melko selkeät lähtökohdat laskennalle. Näissä lähtökohdissa ei kuitenkaan huomioida tiettyjä kirjanpidollisiin valintoihin ja laskentatapoihin liittyviä muuttujia, joilla saattaa olla valtava merkitys ulosmitattavan määrän laskutoimituksen lopputulokseen. Artikkelissa käydään läpi eri tulonlaskentatapoja, maksuperusteisen ja suoritusperusteisen kirjanpidon eroja sekä rahoitus- ja kassavirtalaskelmia käyttökelpoisina keinoina oikaista tai täydentää velallisen laskelmia elinkeinotulon määrästä.

Viimeisessä jaksossa tarkastellaan laskentatoimen menetelmin optimaalista ulosottokertymää. Tämän tarkastelun pohjalta nähdään, että keskeinen tulkintaperiaate on ulosottovelkojien etu, joka taas liittyy optimaalisen ulosottokertymän määrittämiseen. Tehtäessä laskelmaa tästä optimaalisesta kertymästä tulisi huomioida ainakin pääoman kustannus, velallisen maksukyvyttömyysriski sekä ulosmitattavien erien nykyarvo nyt ja mahdollisessa ulosmittaushetkessä. Liian suuri ulosmittaus voi johtaa liiketoiminnan pysyvään maksukyvyttömyyteen, kun taas liian pieni ulosmittaus voi heikentää velkojan reaalista saantoa ajan myötä.