Rakkaudesta nilviäiseen

Dokumentaarinen luontoelokuva Mustekala opettajana (My Octopus Teacher, Etelä-Afrikka 2020) kertoo eteläafrikkalaisesta miehestä, joka kohtaa sukellusretkillään mustakalan. Hiljalleen syvenevä suhde ihmisen ja toislajisen välillä kasvaa mittasuhteisiin, jotka kirvoittavat yllättävän reaktion. Mustekalaa kohtaan alkaa nimittäin tuntea rakkautta. Se on melko erikoinen tunne, kun ottaa huomioon, että kyseessä on olento, jolla ei ole kasvoja tai tunnistettavaa elekieltä, joka elää vain vuoden verran ja jonka sukulaisia näemme yleensä lautasella.

Mustekala opettajana on hyvä vertailukohta television luontodokumenteille. Niiden kohdalla kertomuksellisuus ja elokuvallisuus ovat ominaisuuksia, jotka herättävät keskustelua: ovatko tarinat päälle liimattuja, draamalliset käänteet ylimääräisiä tai leikkauksen tuottama ykseys harhaanjohtavaa. Elokuvan suhdetta todellisuuteen on pohdittu paljon, mutta jostain syystä luonto on aiheena sellainen, että keskustelu rajautuu helposti melko kapeisiin uomiin.

Kritiikki ponnistaa usein ajatuksesta, että dokumentaarisilla luontoelokuvilla on potentiaalista ympäristöpoliittista voimaa. Ne voivat toimia tiedon levittämisen välineinä laajoille yleisöille ja opettaa meitä katsojia luonnontieteellisistä näkökulmista. Siksi liika tai vääränlainen elokuvallisuus voi näyttäytyä esitetylle luonnolle uhkana – aivan kuten digitaalinen kuvamanipulaatio näyttäytyi luontovalokuvan uhkana vielä pari vuosikymmentä sitten.

Mustekala opettajana saa kuitenkin kysymään, miten ihmeessä pelkkä luonnontieteellisen tiedon popularisointi voisi onnistua näin vaativassa tehtävässä. Elokuvallisuus ja taitavasti rakennettu audiovisuaalinen kerronta voivat vedota tunteisiin voimalla, johon luonnontieteellisillä faktoilla ei niinkään ole annettavaa.