Abstrakti
Tutkimusekspositioni keskiössä ovat pohjoisen jokialueilla toimivan aktivistiryhmän voimalaitoksen betonisiin ja alumiinisiin seiniin vuosina 2019–2020 maalamat, joen valjastamista kritikoivat kirjoitukset ja kuvat sekä erityisesti niiden poistamiseen liittyvä prosessi. Maalausten – erityisesti niiden jättämien tahrojen ja poistojälkien – pohjalta rakentamissani valokuva- ja videoteoksissa vuorottelevat melu ja merkityksistä tiheä hiljaisuus. Voimalaitosmiljööseen tehdyt maalaukset kehottavat ja vaativat, kamppailevat alisteisten tai marginaaliin jäävien ryhmien, luonnonsuojelijoiden ja kala-aktivistien rinnalla pohjoisen jokien käyttötarkoituksista ja luontoarvoista. Maalausten signaali asettuu poikkiteloin hallitsevien sääntöjen, energiayhtiöiden intressien ja yhteiskunnallisten järjestysten kanssa. Myös valokuva- ja videoteokseni kantavat mukanaan kamppailuja – ironisia kannanottoja ja merkitseviä muotoja siitä materiaalisesta semiosiksesta, jossa kuvat ja kirjoitukset muokkaantuvat kerroksiksi, pinnoiksi, umpeen maalatuiksi ja poispestyiksi, hauraiksi ja huokoisiksi vastarinnan signaaleiksi.
Valokuvateokseni (Virtaavaa 2020; Sulava maali 1-8 2020; (Epäonnistunut)) Lohitapetti 2020) ovat merkitsevän muodon näkemistä siinä, missä toinen näkee töhryn, lian tai sotkun. Videoteokseni (Siivouspäivä 1–3, 2020) ovat saaneet inspiraationsa jokiaktivisteille annetusta kehotuksesta siivota jälkensä. Siivoaminen – kuten myös taideaktivismin harjoittelu – on videoteoksissani osa performatiivista prosessia, jossa sitoudun kulttuurisiin toistokäytänteisiin, kuten ”oikein” tekemiseen, mutta jossa jää tilaa myös toistokäytänteiden ironiselle haltuunotolle, leikille ja liioittelulle.
Luonnonympäristö, valjastettu joki, on täynnä ristiriitaisia merkityksiä: hiljaisuutta ja melua, ihmisen rakentamaa infrastruktuuria ja ”koskematonta” luontoa. Betoniin maalatut kirjoitukset ja kuvat ovat nekin konfliktisia – huokoisia ja hauraita, metelöiviä, hiljaisia. Hiljainen vastarinta ei kuitenkaan taivu kahtiajakoihin, aivan kuten ympäröivä pohjoinen luontokaan ei näyttäydy vastakohtaisuuksina. Kuten Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) kirjoittavat, hiljaisen vastarinnan tekojen motiivit vaihtelevat. Paikoin vastarinta jää pimentoon, ja aika ajoin sen signaalit on määrä tulla kuulluiksi ja nähdyiksi.
Valokuvateokseni (Virtaavaa 2020; Sulava maali 1-8 2020; (Epäonnistunut)) Lohitapetti 2020) ovat merkitsevän muodon näkemistä siinä, missä toinen näkee töhryn, lian tai sotkun. Videoteokseni (Siivouspäivä 1–3, 2020) ovat saaneet inspiraationsa jokiaktivisteille annetusta kehotuksesta siivota jälkensä. Siivoaminen – kuten myös taideaktivismin harjoittelu – on videoteoksissani osa performatiivista prosessia, jossa sitoudun kulttuurisiin toistokäytänteisiin, kuten ”oikein” tekemiseen, mutta jossa jää tilaa myös toistokäytänteiden ironiselle haltuunotolle, leikille ja liioittelulle.
Luonnonympäristö, valjastettu joki, on täynnä ristiriitaisia merkityksiä: hiljaisuutta ja melua, ihmisen rakentamaa infrastruktuuria ja ”koskematonta” luontoa. Betoniin maalatut kirjoitukset ja kuvat ovat nekin konfliktisia – huokoisia ja hauraita, metelöiviä, hiljaisia. Hiljainen vastarinta ei kuitenkaan taivu kahtiajakoihin, aivan kuten ympäröivä pohjoinen luontokaan ei näyttäydy vastakohtaisuuksina. Kuten Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) kirjoittavat, hiljaisen vastarinnan tekojen motiivit vaihtelevat. Paikoin vastarinta jää pimentoon, ja aika ajoin sen signaalit on määrä tulla kuulluiksi ja nähdyiksi.
Alkuperäiskieli | suomi |
---|---|
Julkaisu | RUUKKU Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu |
Numero | 15 |
DOI - pysyväislinkit | |
Tila | Julkaistu - 2021 |
OKM-julkaisutyyppi | A1 Vertaisarvioitu alkuperäisartikkeli |
Tieteenala
- Kuvataide ja muotoilu