Katupartioita, nettietsiviä ja kuntaseriffejä: Vigilantismi poliittisena ilmiönä Suomessa 2010-luvulla

Väitöstutkimuksessa käsitellään kotimaista vigilantismia poliittisena ilmiönä 2010-luvulla. Vigilantismi on kansalaislähtöistä suunnitelmallista toimintaa, joka kohdistuu rikollisuuteen tai ei-toivottuihin henkilöihin. Henkilöä, joka harjoittaa vigilantismia on teoriakirjallisuudessa kutsuttu vigilantiksi. Tällaiset henkilöt ottavat lähtökohtaisesti poliisille kuuluvia tehtäviä omatoimisesti toteuttaakseen. Vigilantit kokevat, että niin viranomaiset kuin oikeusjärjestelmä ovat epäonnistuneet tehtävässään, eivätkä esimerkiksi rankaise rikollisia tarpeeksi kovilla rangaistuksilla. Yksittäiset kansalaiset ja ryhmät ”ottavat oikeuden omiin käsiin” ja ilman virallista mandaattia pyrkivät omatoimisesti edistämään oikeudenmukaiseksi katsomiaan päämääriä. Väitöstutkimuksessa käsittelen vigilantismia sosiaaliseen kontrolliin sekä heikkoon valtioon liittyvänä ilmiönä ja näin ollen laajempana kokonaisuutena kuin rikosoikeudellinen käsite ”omankädenoikeus”. Vigilantismiin liittyy suunnitelmallisuus, väkivalta tai väkivallan uhka, sekä ekstralaillisten rangaistusten antaminen.

Tutkimus vastaa vigilantismiin liittyvän tiedon tarpeeseen ja tuo uutta tietoa kotimaisista liikkeistä ja ryhmistä, jotka tätä harjoittavat. Käsittelen laajaan media-aineistoon tukeutuen vigilanttien poliittisia motiiveja. Poliittisuus kätkeytyy usein nimenomaan vigilantismin harjoittajien taustalla oleviin laajempiin suunnitelmiin sekä maailmankuviin. Aineistosta olen etsinyt miten vigilantismia on oikeutettu, vastustettu ja millaisia merkityksiä tähän on liitetty.

Vigilantismiin liittyvässä teoriakirjallisuudessa on viime vuosina keskitytty yhä enemmän myös internetissä harjoitettavaan vigilantismiin. Väitöstutkimuksessa olen halunnut huomioida, millaisia mahdollisuuksia esimerkiksi sosiaalinen media on tarjonnut vigilanteille. Tutkimuksessa käsittelen myös, miten tutkimuskirjallisuudessa on vuosien saatossa oltu erimielisiä vigilantismin määrittelemisessä. Väitöstutkimus antaa kokonaiskuvan ilmiön määrittelemiseen liittyvistä ongelmista, mutta myös katsauksen miten vigilantismi on 2010-luvulla liitetty osaksi uutta uncivil disobedience -käsitekokonaisuutta. Tutkimuksessa keskityn myös vigilantismin ja kansalaistottelemattomuuden yhtäläisyyksiin ja eroihin.

Ilmiönä vigilantismi kietoutuu valtaan ja vallankäyttöön, sillä vigilantit haastavat sanoilla ja teoilla valtion väkivaltamonopolin. Tutkimuksessa keskityn etsimään vigilantismin kielellisiä merkityksiä ja poliittisten valtasuhteiden pohtimiseen keskittyvää metodia voi kutsua kriittiseksi diskurssianalyysiksi, mutta myös politiikantutkija Kari Palosen mukaan nimetyksi paloslaiseksi tutkimusotteeksi. Väitöstutkimuksessa etsin ristiriitaisuuksia sanojen ja tekojen välillä. Aineiston keräämisessä olen hyödyntänyt aineistotriangulaatiota, joka tarjoaa vaikeasti lähestyttävissä olevalle tutkimuskohteelle hyvän lähtökohdan.

Väitöstutkimus koostuu yhteenveto-osasta ja kolmesta tutkimusartikkelista. Tutkimusartikkeleissa keskityn liikkeisiin, jotka rikkovat lakia joko tietoisesti tai pitävät lain rikkomista mahdollisena. 2010-luvulla vigilantismi on internetin ja sosiaalisen median myötä saanut uusia ilmenemismuotoja ja samalla myös uusia poliittisia ulottuvuuksia. Artikkeleissa käsittelen Soldiers of Odinin ja Loldiers of Odinin katupartioita, nettietsiviä, jotka harjoittavat ”pedofiilienmetsästystä”, sekä kuntapoliitikkojen suunnittelemia seriffihankkeita kuntalaisten turvallisuuden tunteen parantamiseksi.

Väitöstutkimuksen tarkoituksena on osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tarkastelemalla miten niin kansainväliset kuin paikalliset vaikutteet ovat vaikuttaneet erilaisiin vigilantismin muotoihin Suomessa. Havainnollistaakseni kotimaista poliittista vigilantismia sijoitan synteesissä tutkimusartikkeleissa käsiteltävät liikkeet ja ryhmät taulukkoon, jota kutsun väkivaltamonopolin pelilaudaksi. Pelilaudan avulla pyrin hahmottamaan jännitteitä valtion ja kansalaisten välillä, mutta myös osoittamaan miten virallisen oikeusjärjestelmän rinnalle löytyy epävirallisia haastajia, jotka tarjoavat ratkaisuiksi ekstralaillisia rangaistuksia, häpeärangaistuksia tai kostamista. Kotimainen vigilantismi ei ole mustavalkoinen ilmiö vaan pikemminkin harmaalle alueelle sijoittuvaa toimintaa, koska välillä voi olla vaikeaa todeta missä valtio loppuu ja missä kunta tai yhteisö alkaa. Pelilauta havainnollistaa miten vigilantismia löytyy niin viranomaisten, kuntien, yhteisöjen kuin yksittäisten kansalaisten keskuudesta ja ennen kaikkea näiden toiminnasta.

Tutkimustuloksena osoitan, miten demokratian kannalta huolestuttavia ovat poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittaessa voimatoimiin valmiit äärioikeistolaiset vigilanttiryhmät, sekä ryhmät, jotka eivät kerro poliittisia tavoitteitaan julkisesti, mutta joiden julkisivun alla voi olla ajatuksia esimerkiksi vallankumouksesta tai instituutioiden kaatamisesta. Vigilantit voivat myös pyrkiä naamioimaan poliittisia tavoitteitaan näyttämään kansalaistottelemattomuudelta. Valtion kannalta vigilantit muodostavat ongelman, kun turhautuneet kansalaiset alkavat omatoimisesti ratkaisemaan poliisille kuuluvia tehtäviä. Vigilantit nakertavat valtion hallussa olevaa väkivaltamonopolia ja valtion täytyy jotenkin ratkaista vigilantismiin liittyvä ongelma.

Suomessa poliisi on pohtinut ratkaisuiksi kansalaisten turvattomuuden tunteeseen teknologisen valvonnan lisäämistä tai poliisin toimenkuviin liittyviä uudelleenjärjestelyjä harvaan asutuilla alueilla. 2010-luvulla poliisi on pohtinut myös kansalaisten mukaanottamista viranomaisten avuksi poliisitehtäviin, mutta kansalaisten katupartiot tai poliitikkojen ideoimat kuntaseriffit eivät ole saaneet laillista asemaa.