Kaivostoiminnan aiheuttamien ympäristövahinkojen korvattavuus

Tutkimuksessa selvitettiin sitä, toteuttavatko ympäristövahinkojen korvaussääntely ja sen tulkintakäytäntö oikeutta täyteen korvaukseen, kun aiheuttajana on kaivostoiminta. Lisäksi selvitettiin sitä, miten ja missä ympäristövahingonkorvauksia käsitellään, virallisperiaatteen ulottuvuutta korvausmenettelyissä sekä lis pendens ja res judicata -vaikutusten merkitystä täyteen korvattavuuteen. Menetelmällisesti hyödynnettiin lainoppia. Kaivoslain (621/2011) kokonaisuudistuksessa korostettiin haittojen ja vahinkojen täyttä korvattavuutta ja kaivoksen käyttöoikeuden lunastamisen katsottiin vertautuvan pakkolunastukseen, eivätkä myöhemmät lainmuutokset muuttaneet mainittua lähtöasetelmaa. Kaivostoiminnasta voi aiheutua myös ympäristövahinkoja, joiden osalta korvausperusteet hajautuvat useaan sääntelytaustoiltaankin eroaviin korvaussäädöksiin. Tutkimustulosten mukaan kaivostoiminnasta johtuvia ympäristövahinko ja voidaan käsitellä neljässä eri korvausmenettelyssä, ja korvaustoimivallasta on osittain ollut epäselvyyttä. Liiallisen pirstaloitunut korvausjärjestelmä on itsessään uhka täyden korvauksen saamiselle. Korvaustilanteet hajautuvat lisäksi erilaatuisiin ympäristövahinkoihin, joita useimmiten korvataan kiinteistön arvon alenemisena. Kiinteistön arvo määräytyy kuitenkin markkinoilla koko naisuutena eikä yksittäisen ympäristövahingon taloudellista merkitystä voida luotettavalla tavalla määrittää. Oikeus täyteen korvaukseen on lähtökohtana kaikissa korvaussäädöksissä, mutta osassa on säädännäisiä korvauskynnyksiä, jotka voivat rajata korvausta määrällisesti. Artikkelissa tarkastellaan muun muassa sietämisvelvollisuuden suhdetta Suomen perustuslain (731/1999) 15.2 §:n mukaiseen lunastusoikeudelliseen täyteen korvaukseen.